Seitsemän tarinaa häpeästä

Oli hiukan sateinen mutta lämmin syyskuun ilta, kun menin ystävättäreni kanssa KOM-teatterin portaista sisään aulaan, joka avautui tyhjanä mutta charmikkaana edessämme. Olimme melkein ensimmäisiä paikalla. Ainoastaan yksi mies häikäisevän kirkkaassa vihreässä puvussa istui oikealla puolella salia yksin pöydän ääressä. Heti vasemmalla puolellamme oli pieni baaritiski, jonka takana oli nuoria naisia tarjoilemassa erilaisia viinejä ja pikkusyötäviä. Vastaanotto oli aurinkoinen ja kutsuva. Otimme lasilliset punaviiniä ja istuimme ensimmäiseen pöytään hieman jännittyneinä siitä, mitä tuleman pitää. Olin tarkoituksella jättänyt itseni pimentoon, etten tiennyt etukäteen näytelmästä mitään. 

Tunsin satunnaista mielenliikutusta, kun ajattelin, että olimme saaneet kutsun Satu Silvolta ensi-iltaan! Silvo näyttelee teoksessa kahta roolia. Itse asiassa kaikki näyttelijät suoriutuivat kahdesta tai useammasta roolista näytelmän aikana. He jopa itse pyörittivät lavaa kohtausten vaihtuessa.

Illan kohokohtia oli, kun kirjailija Reidar Palmgren istuutui pöytäämme ja jutteli kanssamme kaikenlaista mukavaa. Kerroin hänelle, kuinka kerran kirjaimellisesti karkasin sirkuksesta. Hämmennys Palmgrenin kasvoilla oli korvaamaton! Hänellä oli mahtavan dramaattinen tyyli: punainen paita, mustat liivit ja hopeana hohtava pörröpää. Samaan aikaan poikamainen ja ikämies. Kiehtova yhdistelmä. Hän oli ristiriitainen myös ujouden ja maailmanmiehen välillä. Jollain tavalla ymmärrän sen oikullisuuden hänen persoonassaan. Jokin herkkyys, jonka moni menettää aikuisena, oli hänellä tallella. Piirre, joka monilahjakkaita ihmisiä varmasti yhdistää. Ymmärrän, miksi puolisoni oli nuorena umpirakastunut häneen.

Sali oli yhtäkkiä täynnä, ja olikin aika siirtyä näyttämön puolelle. Kupla, jossa olimme olleet Palmgrenin kanssa, puhkesi. Istuimme toisessa rivissä aivan lähellä lavaa! Mies räikeän vihreässä puvussa istui edessäni. Hän oli tumma mies, mutta hänen lyhyet hiuksensa oli värjätty vaaleiksi. Syvä viileys huokui hänestä. Aivan kuin maailman pikkumaisuus ei voisi tehdä häneen pienintäkään vaikutusta. Voisin kuvitella, ettei hän menettäisi arvokkuuttaan, vaikka minkälainen ihmisjoukkio huutaisi solvauksia hänen päälleen. Piirre, joka minulta itseltäni ajoittain puuttuu.

Näytelmä oli tunnetilojen vuoristorata. Ensin nauroin, sitten hämmästyin, sitten järkytyin, sitten nauroin enemmän kuin koskaan, sen jälkeen itkin. Välillä itkin ja nauroin samanaikaisesti. Olin aivan hengästynyt väliaikaan mennessä! Näyttelijät pistivät parastaan ja jättivät lavalle kaiken, mitä heillä oli annettavaa. Roolitus oli osunut nappiin! Katja Küttner onnistui särkemään sydämeni roolisuorituksellaan. Ja toisessa hetkessä sain parhaat naurut koskaan! Mikä eläytymiskyky hänellä onkaan. 

En paljasta näytelmästä liikaa, mutta yksi lause jäi jostain syystä mieleeni: "Ihmistä pitää uskoa varsinkin silloin kun hän valehtelee." Tuo lause suorastaan kummittelee mielessäni. Siinä on jotain absurdia epäloogisuutta, joka kuitenkin minun mielenliikkeisiini sopii niin täydellisesti. 

Opin näytelmästä myös sen, miten hiljaisuus voi huutaa korvia särkevästi. Piinaava hiljaisuuden kiljunta... se on kamalampi kuin fyysinen karjunta. Hiljaisuutta peitetään puhumalla niin, ettei varsinaisesti sano mitään. Tai sanotaan asioita, mitä uskotaan toisen haluavan kuulla. Muokkaamme tarinaamme ja jätämme sopivasti pois ne kohdat, jotka tuottavat meille häpeää. Maalaamme tarinan salonkikelpoiseksi ja omaan narratiiviimme sopivaksi. Mitä kaikkea jätämme kertomatta, koska hävettää?

Minkälaista taakkaa kannamme harteillamme, koska uskomme, että tarinamme vaatii sitä? Ja kuka meidän tarinaamme oikeastaan kertoo? Kannammeko ylisukupolvista häpeää ja traumaa? Onko päämme sisällä oleva ääni meidän omamme? Kenen ääni se oikein on? Huomaamme lopulta, että kantamamme suojahaarniska ei lopultakaan suojaa meitä yhtään miltään, me vain uskottelemme niin, jotta selviämme. Mitä sitten käy, kun joudumme kohtaamaan oman heikkoudemme ja haavoittuvuutemme?

Näytelmässä käsiteltiin myös kaunaa, ja mielenkiintoinen havainto pälkähti mieleeni: Tuleeko kaunasta merkityksetön, kun kaunan kohde kuolee? Annammeko kuoleman edessä kaiken anteeksi? Jos annamme, niin miksemme voi antaa kaikkea anteeksi heti? Miksi suorastaan vaalimme katkeruuttamme?

Mietin myös, että mitä jos kaikki kulissit kaadetaan ja sanoisimme todelliset tunteemme aina suoraan päin näköä? Kaikki näkisivät jokaisen todellisen minän. Hajoaisiko kaikki rehellisyyden nimissä? Onko kulissi tarpeellinen, jotta tarina voisi jatkua?

Seitsemän tarinaa häpeästä todella herätti ajatuksia, tai ainakin kysymyksiä. Häpeän tunne on leimaava elementti omassa elämässäni. Siksi tämä näytelmä varmaankin iski niin kovaa. Näytelmässä terapeutti kehotti mielipuolta kysymään tuntemaltaan kutinalta, miten se tänään voi ja mitä sille kuuluu. Sen sijaan, että mielipuoli olisi amputoinut jalkansa, ettei tuntisi enää kutinaa, hän ottaisikin kutinan osaksi elämäänsä ja oppisi elämään sen kanssa. "Entä jos kutittaa TODELLA paljon?" kysyi mielipuoli. "Sitten raavit KOVEMPAA!" vastasi terapeutti. 

Suosittelen näytelmän kokemista. Se on kuin ammuttaisiin tykillä päin kasvoja, mutta parhaalla mahdollisella tavalla!